Pahvilaatikko

Kevät! Kevät! Kevät!

Onneksi ruttu on palannu miun viereen nukkumaan kylällä käydessä.

Vaikkakin on tuo omapaikka hiukan unohtunu, se ei ollut ennen peiton alla keskellä sänkyä.

Sopuun sentäs päästiin, eikä hää ees kostoks vallannu yöllä koko peittoa!

Aamulla olis pitäny lähtee hämmentämää muita liikenteen sekaan, muttei (yllätys) tuo aamuherätys ollukkaa iha miu juttu. Tottunu nyt ihan lomailemaan esitysten alettua. Jopa keskellä viikkoa vapaata!

Pikkase kyllä jäi harmittamaa jättää Lauri yksinään sairastamaan ja pärjäämään.

Onneks tuo nyt kuiteki tuossa vieressä elossa on yhä.

Ruttu oli samaa mieltä aamuherätyksistä.

Onnekseen aamujumpat on keksitty.

Miulle taas hiukan pientä ylellisyyttä, tuoreen aamulatten muodossa.

Päivän käynnistyessä ja iskän syventynyt katse kitaran kaulassa päätin livahtaa tutkimaan miun entisiä kaappeja, jossa vielä majailee vanhoja tavaroita.

Keräsin vanhat kalenterit ja päiväkirjat äkkiä talteen kotiin vietäviksi. Pääsevät muitten joukkoon pahvilaatikkoon ja sängyn alle. Ala-asteen vihkojen ja kipsihammasvedoksien seasta

hyllyn perältä löysin myös todella todella vanhan pienen kirjasen. 

Kymmenenvuotiaan minäni kirjoittamia runoja.

Suuria viisauksia siitä miksi kyyhkyset ovat valkoisia eivätkä saisi muuttua mustiksi.

Kirjanen päätyi myös muistelmien pahvilaatikkoon, tallessa ja salassa muitten katseilta.

Tänään illalla päätän myös unohtaa asioita syvälle syvälle pahvilaatikon uumeniin ja katsoa mitä tapahtuu. 

Kylläne siellä laatikossa pärjää ihan ilman miun apua.

Aattelin kattoa mitä tapahtuu jos ei murehtisi vaan antaisi pahvilaatikon hoitaa tämän asia,

pitää sisällään tärkeät asiat, salaisuudet, murheet, haaveilut ja unelmat.

Mie keskityn nyt nukkuumaan.