Kumisaappaat

Ostin viime tiistaina kumisaappaat.

Oliivinvihreät.

Muistan edelliset kumisaappaani. Silloin oli vielä euromarket. Mustat nokian kumisaappaat,

vihasin niitä. Vihasin ylipäätänsä kumisaappaita. Ne ovat isoja, rumia ja kömpelöitä. Mielestäni ne suurentivat jalkojani ainankin kahdella numerolla. Toivoin, ettei tulisi sadekelejä. Äiti pakotti laittamaan ne jalkaan. Minua hävetti ja inhotti.

Odotin innolla, että saisin laittaa uudet saappaani jalkaan. Vielä kotipihalla kiersin automaattisesti kaikki lammikot. Teatterin pihalla ajoin tutulle parkkipaikalle. Avasin oven ja huomasin, että edessäni möllötti suuri kurainen vesilammikko, voi ei! Pitäisikö koittaa hypätä sen yli? Nostin jalkani ulos autosta, minullahan on kumisaappaat. Iskin jalkani voimalla keskelle lätäkköä! Voi mikä riemu. Ensimmäiset kymmenen minuuttia leikin yksinäni pihalla pomppien lätäköistä toiseen. Kunnes oli aika vaihtaa roolia ohjaajaan ja ottaa vastaan syksyn uudet aloittelijat.

Viimeisimmän vapaapäivän koitin tsempata itseäni suureen koitokseen. Seuraavat kaksi viikkoa tulisi olemaan vaikeat töissä. Ensimmäisen työvuoron alkaessa radiosta soi kappale, jonka kertosäkeessä laulettiin ”Anna minun olla kotikissa verkkareissa” jopa radiosta tiedettiin miltä minusta tuntui. Kaiken kruunasi, että sama kappale soi työvuoron viimeisellä puolellatunnilla. 

                                          Viimeinen yö mentiikin pelkän banaanin voimin.

Viime yö oli helpotus, viimeinen työvuoro yöputkesta ja yksi rankkaviikko takana!

Aamulla on hienoa ajaa kotiin. On viileää, hiukan kylmä. Parkkipaikalla näkyy oma tuttu auto, jonka ikkunat ovat huurussa. Aamuaurinko on juuri nousemassa horisontissa. Pelloilla leijailee usvan kudelma. Ei vastaliikenneettä. Vain minä. Ei radiota, hiljaisuus. Ainoastaan renkaitten äänet tiessä. Oma hiekkatie, tutut kuopat ja koti. Aamuaurinko on noussut jo korkeammalle. Niin korkealle, että se paistaa yläkerran verhottomasta ikkunasta. Säteet heijastuvat takaseinälle ja siitä minun kasvoilleni. Hyvää yötä.